— Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät kummitukset…
— Millaiset kummitukset?
— Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja sitten hän nauroi vahingonilosta.
— Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. —
Kuinka hän siellä olisi ollut?
— Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin sitä.
— Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?
— Hän tahtoo ottaa lapsen pois.
— Minkä lapsen?
— Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.
Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.