— Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.
— Mitä hän sitä tulisi ottamaan?
— Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa.
Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.
— Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.
— Sinä ajattelet suotta sellaista.
— Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!
— Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.
Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja puheli sille:
— Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan vaikka henkeni sinun tähtesi.
Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi Hilmankin nauraa.