Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen puhella aivan rauhallisesti.
— Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. — Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.
— Silloinko, kun tuo teon teit?
— Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä. Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita ajatelleeksi.
— Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.
— Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.
— Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.
— Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin.
— Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee.
Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut
ja malja vuotaa yli reunan.
— Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin ollut niin suuri, sanoi Hilma. — Ei jaksanut silloin ajatella niin vahvasti kuin olisi pitänyt.