— Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena hiljaa.
— Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.
Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:
— Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan
Kertun pois?
— Puhuithan sinä, sanoi Helena, — mutta ethän sillä kai totta tarkoittanut?
— En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin niille toisille.
Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa tyttärensä kättä.
— Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä, ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.
Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa katsomaan.
Käytävässä sanoi hoitajatar: