— Aivan oikein, sanoi lääkäri. — Kumpi teistä on potilaan äiti?
— Minähän se olen, sanoi Mari.
— Olette kai sisarukset?
— Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.
— Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.
— Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.
Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen kanssaan puhua.
— Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. — Jos me siis ryhtyisimme asiaan.
Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen murhatekoa.
— Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui lääkäri. — Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden on minun pakko ne tehdä.