— Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.
— Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.
— Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista kiivautta?
— On.
Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:
— Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä, mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti vanha.
— Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen siksi aikaa pois, lausui Helena.
— Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.
Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:
— Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies, hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta, niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään, ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.