Hän vilkaisi taakseen katsoakseen, vieläkö Emma juoksi. Siellähän se raukka tulla viuhkasi tietä pitkin ja huusi.
— Huuda vaan, en minä kuule! mökisi Aakusti. Että minä olisin kutitellut häntä kainalon alta. Kun minä sormellani pistin olkapäähän, en muuta. Ja mennä sitten hokottamaan, että minä kutitin! Totta kai minä tiedän, mitä on sormella pistäminen ja kutittaminen. Ja vaikka olisinkin kutittanut, sillä on Emma niin korea tyttö, että sitä tekee kenen tahansa mieli kutittaa, niin mitä se kirkkoherraan kuului! Ei kai jokaisesta syyhyttämisestä hänelle tiliä tarvitse tehdä? On sekin kirkonmies, mokomakin!
Hän pisti kätensä housuntaskuun ja yritti laulaa rekiveisua. Mutta ääni ei ottanut kulkeakseen kurkussa.
— Mitä minä tässä maantiellä rupean mölisemään, ajatteli hän. Kun ei kerran ääni oikein kulje, niin parasta on pitää nuotit ja laulut sydämessään.
Vielä kerran hän katsahti taakseen ja silloin hän näki Emman kääntyneen ja kävelevän takaisin päin.
— Sinne se kyökkä nyt menee, ajatteli Aakusti. Olipa hyvä, ettei kotiani asti tullut. Mutta olisi hän sentään saanut kiltisti tulla minulta anteeksi pyytämään, kun sillä tavoin oli minua häväissyt. Mutta mistä hän olisi tietänyt, kuinka ollaan ihmisiksi. Pankaamme se naisen huonon älyn ja itsepäisyyden laskuun. Eihän nainen ymmärrä ollenkaan, että mies suuttuu, kun syyttä suotta puhuu kutittelemisesta ja muusta sellaisesta.
Ja Aakusti hyppäsi aidan yli ja alkoi metsäpolkua oikaista torppaansa kohden. Koko matkan hän keitti kiukkua ja etsi yhä uusia moitteen syitä puolustaakseen pappilasta-karkaamistaan.
Kun hän lähestyi kotiaan, kartutti hänen suuttumistaan se, ettei hän keksinyt mitään kunnollista syytä, jolla olisi kaiken selittänyt äidilleen. Ja hamasta lapsuudestaan asti oli hän kaikesta kertonut äidilleen. Tämänkin pulan hän laski Emman viaksi. Jollei hän sillä tavoin olisi lörpötellyt pappilassa, niin ei hänkään, Aakusti, olisi nyt niin perin tukalassa asemassa.
— Jollei muu auta, niin minä karjaisen äidille, että hän pitäköön suunsa kiinni, ajatteli Aakusti, ja sellainen jykevä päätös rauhoitti hänen mieltään.
Kun Aakusti astui torpan nurkan takaa ja kääntyi menemään sisään, niin hän näki, että äiti oli sillä aikaa hakannut kaksi kaunista koivua ja pystyttänyt ne oven molemmin puolin. Porstuan permannolla oli katajanoksia, ja kun hän kiukusta punaisena avasi tuvan oven, näki hän kaikkialle tuvan seinien rakoihin pistetyn kukkia. Aivan kuin kuulutuksenottopäivänä ainakin.