Eevastiina, Aakustin äiti, kantoi juuri paraillaan kahvipannua pöytään, kun kuuli poikansa tulevan ovesta sisään. Hän oli nurkan takana pyhäpukimissaan kivellä istuen odotellut poikansa tuloa tarjotakseen heti hänelle kahvit.
— No, millaista oli? kysyi Eevastiina.
Mutta kun hän katsoi poikansa kasvoihin, tiesi hän, että puheen tappi istui lujassa kiinni. Hän tunsi niin erinomaisen hyvin tuon kiukkuisen sonnin puskupäisyyden, muisti sen miehestään. Sellainen hänkin oli ollut silloin, kun sisu oli yhtenä palavana pikipallona, joka loikki ja hyppeli miehen sisällä ja pakotti hänet luikkaamaan ja mekastamaan. Silloin oli viisainta ollut, että hän, Eevastiina, oli pysynyt hiljaa ja hissuksiin, sillä muuten oli miehen kämmen läjähtänyt selkään ja toisinaan oli koura tukkaakin vääntänyt. Mutta kun hän aikansa oli saanut jurottaa ja kiukkuansa puhista, niin oli hän lopulta tullut tasamielisenä vaimonsa luo ja kertonut alkusyyt ja perustukset huonoon mielenlaatuunsa.
Aakusti häpesi äitiään, sillä kyllä hän ymmärsi kahvipannun tarkoituksen ja koivujen pystyttämisen oven pieleen, ja tämä häpeän tunne lisäsi vain hänen sisunsa tavatonta temmellystä. Hän heitti lakkinsa nurkkaan oven pieleen, heitti sellaisella kyydillä, että kissa, joka juuri oli siellä ottamassa pientä päivälepoaan, singahti korkealle ilmaan ja karkasi ovesta ulos. Sitten hän meni pöydän ääreen, kaatoi kahvia kuppiin niin äkäisesti, että sitä meni laidan yli ja täytti vadin. Sitten sieppasi hän sokuripalan, puraisi suu väärässä, niinkuin rautanaula olisi ollut hampaitten välissä, kaatoi kahvin vadilta suuhunsa ja antoi sen luistaa kurkusta alas välittämättä sen kuumuudesta. Tuntui niin suloiselta, kun johonkin paikkaan ruumista koski kipeästi.
Siinä hän istui ja mulkoili kiukusta veristävillä silmillään eteensä, ei puhunut halaistua sanaa, tarrasi vain silmänsä vastaisella seinällä raossa olevaan pihlajanoksaan. Se rako oli hänelle hyvin tuttu. Siinä hän pienenä poikana oli puukkoaan pitänyt ja siinä hän oli ajatellut poikansakin kerran pitävän miehen kynnen jatkoa, ensin pientä tynkää, sitten yhä suurempaa, jonka hän, isä, takoisi omalle pojalleen. Tätä seikkaa oli hän monasti jo ajatellut, ja silloin oli aina veri niin somasti leiskahdellut ruumiissa ja hivelevä hiki kirkkaina helminä pursunut hiusmarrosta. Nyt sekin ilo oli otettu pois! Ja kaiken senkin oli tuo nainen tehnyt tyhjäksi!
Ja hän ajatteli tuota poikaansa, tuota pikkuista nappulaa, jolla olisi ollut isän pellavainen tukka, pyöreä naama ja aivan samanlainen pystyssä törröttävä nenä. Ja että sekin oli kuivunut kokoon, se oli kokonaan Emman syy.
Lyödä olisi hän tahtonut sellaista naista, lyödä niin, että luut olisivat rutisseet ja nahka ryppyisenä retkottanut joka paikassa ruumista.
Eevastiina ei kauaakaan katsellut poikansa kiukkuista muotoa. Hän alkoi hyöriä takan luona. Hän kävi porstuan toisella puolella ja toi mitä toikaan. Sekoitteli jotain vadissa. Kohta kuului voin kärinä paistinpannussa. Sitten kuului vihainen pihahdus, joka laimeni ja tasaisesti protkotti. Vähän ajan päästä kuului uusi lyhempi pihahdus, ja sitten otettiin pannusta jotain pois.
Makea käry lainehti lieden luota Aakustin nokkaan ja teki mielen lempeämmäksi.
Jos naiset olisivat kaikki sellaisia kuin tuokin hänen äitinsä, niin mikäs ihme olisi elää heidän kanssaan sovussa ja rauhassa. Aina hän oli puuhassa ja touhussa, tuskin koskaan söikään ja tuskin koskaan nukkuikaan, niin hän vain hommasi ja hääräsi talon puolesta ja kaikessa ajatteli poikansa parasta. Nytkin hän siellä varmasti paistoi jotain oikein hyvää pojalleen, jotta hänen mielensä tasaantuisi. Itkeä olisi tehnyt mieli, mutta kiukku kouri vielä kovasti sisua.