— Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.
Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana kamarinsa sohvalla.
— Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.
— Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.
Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:
— Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.
— Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.
— Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko, että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.
— Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä, kun ajatteli ryyppyjä.
— Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä, kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken kaikkea.