Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.
Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.
— Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä oli aivan terve.
— Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.
— Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.
— Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.
Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:
— Mikä paikka sinulla on kipeä?
— Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan sen sellaisen tietää.
— Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?