— Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas olet terve!
Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:
— Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas, oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni, että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.
Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.
— Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa, täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä. Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.
Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä oli suolisolmu.
— Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan, niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija, sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein tohtorin käskystä!
Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.
— Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.
Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein sanoi: