— Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.
Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.
— Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se minua usko.
Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin oli hänellä itku kurkussa.
— Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin piti käymän.
— Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti. Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua muistan!
— Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.
— Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.
Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli päästy.