Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.
— Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä terveenä sieltä palaan.
— Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.
— Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua sinne saattamaan.
— Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.
Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.
— Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta, ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.
Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa, jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.
— Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.
— Mitä sinä hänestä?