Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja kysyi:
— Minne sinä menet?
— Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.
Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni etsimään.
Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan häpeät.
Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.
Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he saivat Jannen käsiinsä.
— Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan minulle nyt rahaa.
— Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan setelin.
— Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?