— Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.
— Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen, vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on rahaa.
Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.
Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin oli kohtuullinen.
Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.
— Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.
— Minä menen kaupungille.
— Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy kauniiseen alkuun.
— Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale. Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä menen niiden luo.
Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt mennä, niin hän sen tekikin.