Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:
— Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät, niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies, ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.
— Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta sait? Eikö se riitä?
— Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan, niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?
Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:
— Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää tekee.
Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.
Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille. Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin luokseen:
— Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!
Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen ja sanoi: