— Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on. Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.
— Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.
— Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.
Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.
— Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti minulta.
— Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin kun itse niin tahdon.
— Mutta…
— Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä. Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.
Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.
Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.