— Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.
— Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun he saapuvat kodin nurkkiin.
— Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella, että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin käteen.
— Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.
— Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle, että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko, niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut. Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun kanssani.
Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:
— Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla vielä on.
Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.
Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:
— Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika. Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.