Topias oli ohjaksissa, Klinkkustiinan Vihtori makasi retkallaan reessä, Matti istui hänen vieressään. Höllällä roikkuivat ohjakset, harvalleen asteli Jannen valakka, pysähtyi toisinaan, ihmetteli itsekin omaa laiskuuttaan, nykäisi sitten rekeä ja juosta lönkytti pikkuisen matkaa, pysähtyäkseen taas.
Miehet eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Jokaisen päätä porotti kovasti, ajatukset olivat mustanharmaita, silmät koettivat löytää jotain varmaa kiinnikekohtaa, mutta turhaan.
Kun valakka eräässä ahteessa seisahtui kovin pitkäksi aikaa, niin Topias sivalsi sitä ohjaksien perillä. Valakka lähti heti niin tuimaa vauhtia menemään, että Matti sai ajatuksensa liikkeelle.
— Älä lyö, mies, hevosta sillä lailla, sanoi hän. Luontokappale hevonenkin on.
— Pitäähän sitä eteenpäin päästä, sanoi Topias.
— Mikäs kiire meillä on, sanoi Matti. Kyllä me aina ajoissa ennätämme kotia. Ei pidetä suotta mitään kiirettä, ei pidetä. Kun ei hätäillä, niin ennätetään hiukan ajatella.
— Mitäs ajattelemista tässä enää olisi, vastasi Topias. Tulemme kotia ja isäntä ottaa emännältä selkäänsä. Siinä kaikki.
— Älä puhu mies sillä tavalla, vaikka ajattelisitkin. Anna minun toivoa, että kaikki päättyy suloiseen rauhaan ja sovintoon. Älkäämme kiusatko ajatusparkaa sellaisilla kauhistuksilla, ei se kestä sitä, ei totisesti kestäkään, se menee ihan sekaisin.
— Ei suinkaan isäntä tässä osaa iloisestikaan ajatella, sanoi Topias.
— Niin, niin, mistä sitä iloakaan niin ylenpalttisesti riittäisi tässä maailmassa, vastasi Matti. Toisinaan ollaan ylhäällä ilon kultaisilla kukkuloilla ja katsellaan alas murheen laaksoon ja hengitetään vapaasti, toisinaan taas saadaan rämpiä surun suuressa suossa. Ja kuinka me siellä saammekaan rämpiä! Oletko sinä, nuori mies, koskaan ajatellutkaan, mitä sellainen rämpiminen on, kuinka se kysyy voimia? Suo lyllyy ja jalka painuu ihan haaroja myöten, vedä se sitten siitä ylös, jos jaksat, ja kun olet päässyt pari askelta, niin sama temppu taas on edessä toisella koivella. Alas omaan kurjuuteensa siinä saa katsella, ei ylös taivaan sinisiin liepeisiin, ei kuumaan auringon kiekkoon, ei pyöreänä mollottavaan kuuhun. Ei mitään kaunista nää, ei muuta kuin suota siellä ja vetelää täällä ja itsensä sen keskellä kuraisena surun mudasta ja märkänä ahdistuksen vedestä. Ja mieli on niin monenkarvainen, että ei sellaista väriä ole maailmassa missään muualla.