— Siihen aikaan, kun jumala ajatteli laittaa maailmaa, niin oli kaiken ylitse virtaamassa, loiskumassa ja pauhaamassa yksi suuri ja ääretön meri. Sillä merellä ei ollut yhtään rantaa.
— Totta kai sillä jossain ranta oli, sanoi Matti. Jollei juuri aivan heti näkyvissä, niin ainakin sitten, kun oli laivalla ajanut oikein hyvää kyytiä.
— Ei yhtään rantaa, sanon minä, ei yhtään rantaa! Tämän meren keskellä oli kultainen pylväs ja sen päässä istui jumala ja katseli kuvaansa vedessä. Ja kun hän kuvaansa oikein oli tirkistellyt, niin hän huomasi, että se olikin paholainen. Silloin jumala sanoi: nouse ylös. Ja kuva tuli ylös. Jumala sanoi silloin paholaiselle: Mitä me tässä nyt tekisimme? Rakentakaamme rajat tämän meren ympärille.
— Enkö minä sitä sanonut, että kaikella on rajansa, vakuutti Matti.
No, kuinka ne sitten rakensivat niitä rajoja?
— Paholainen meni meren pohjaan ja toi sieltä suussaan multaa, ja siitä sitten laitettiin rajat. Kun paholainen viimeisen kerran tuli, niin ei hän antanutkaan kaikkea pois, vaan jätti pienen palan multaa suunsa pieleen. Mutta multa alkoi oikein kovasti polttaa suuta. Piru koetti kestää, mutta parkaisi viimein pahasti. Eikä siinä mikään muu auttanut, kuin että jumala pisti sormensa pirun suuhun ja otti tuon palan pois. Siitä palasta jumala sitten loi Suomenmaan, ja senvuoksi suomalainen vieläkin janoissaan huutaa pirua minkä ehtii ja ennättää.
— Juttu on hyvä, mutta vale se on, sanoi Matti. Minä uskon, että me miehet olemme tehdyt jostain muusta mullasta kuin naiset. Ne saavat olla kyllä tuota pirun tekoa, mutta miehistä minä ajattelen ihan toisella tapaa.
— Olisipa se teidän pitäjän kauppias nyt täällä, niin kylläpä hän sanoisi mitä nainen on, vastasi Vihtori. Siellä Tampereella hän puhui niin kauniisti niistä, että minä en tahtonut uskoa ennen naista nähneenikään.
— Kyllä Janne puhua osaa, vastasi Matti, mutta mitä hän ajattelee, taitaa olla aivan toista. Ei kai hän miksikään enkeliksi ja taivaasta alas lasketuksi kukkaseksi Pauliinaa mainitse, joka otti hänet niskasta kiinni sellaisella voimalla, että minuakin hirvitti. Ja kun minä sen sanon, niin on se jotain, sillä minä olen totta totisesti saanut naisen puolelta ottaa vastaan yhtä ja toista kohtelua, koska minulle on annettu sellainen aviosiippa, että sillä on pureva kieli ja kiukkuiset kynnet ja ääni kirkas kuin tuomiopasuunassa. Jos minä saisin tämän maailman uudestaan järjestää, niin kyllä minä siitä naiset pois kuskaisin. Me miehet siellä pitäisimme hauskaa, olisimme vapaita ja tekisimme työtä omaksi iloksemme ja aina työmme lomassa katselisimme nousevaa vesaa.
— Mitä vesaa? kysyi Vihtori.
— Niitä poikia, joita meillä olisi, vastasi Matti. Poikia minä tahtoisinkin oikein paljon, sellaisia jykeviä tanttaroita, että ei niitä millään kumoonkaan saisi.