— Taisi kauppias saada siitä emännästä väkinäisen morsiamen, sanoi
Vihtori.
Janne oikein ponnahti kuullessaan nämä sanat. Hänen ääneensä tuli kimeä sointu, silmät säkenöivät ja nyrkissä oleva käsi takoi ilmaa.
— Minä en ole mikään morsioitu mies, enkä olekkaan, sanoi hän. Jollei minun pääni olisi siellä Tampereella ollut niin kovasti raskas, niin ei hän olisi minua silloin valtaansa saanut. Olipa sekin menoa! Häpeätänihän minä kerron, mutta kerron sen teille opiksi ja neuvoksi.
Janne seisoi pihalla ja puhui. Miehet kuuntelivat niin tarkkaavina, että eivät muistaneet reestä noustakaan, vaan siinä istua kököttivät ja antoivat Jannen suuren suuttumuksen lainehtia korviinsa.
— Ei pahantekijääkään viedä linnaan sillä tapaa kuin minua roikotettiin. Sillä naisella on sellaiset voimat, että oikein hirvittää. Enhän minä kaupungissa tahtonut vastakynttä vetää, sillä olisipa silloin kasaantunut ympärillemme liian suuri joukko kansaa katsomaan meidän rakkautemme karusellia, mutta kun oli päästy asumusten toiselle puolelle, niin silloin minä aloin vetää vastakynttä. Ei karhukaan leiki sen kamalammin, kuin tämä minun kanssani mekasti. Minä hyppäsin reestä pois, mutta heti otti tämä nainen minua niskasta kiinni ja veti takaisin rekeen. Siinä hän pani minut selälleni maata ja istui minun mahani, minun ruumiini kukkaisen päälle. Tämä kuuluu teistä julmalta, mutta se on ihan totta. Arvaattehan, miltä se tuntuu, kun nainen istuu miehen juomia täynnä olevan vatsan päällä!
— Minä sen ymmärrän, minä sen ymmärrän, jatka vaan! sanoi Matti.
— Minä jo luulin viimeisen hetkeni tulleen ja ajattelin rakkaudella kaikkia teitä ja vihalla Paukkua. Kun siinä aloin pahasti ähkyä, niin päästi Pauliina minut vapaaksi. Karkuun minä olisin mennyt, mutta olin niin kovasti heikko, että en päässyt minnekään.
— Kuinka tämä julma leikki sitten loppunsa sai? sanoi Matti, sillä loppunut se on, koska olet tässä meidän edessämme.
— Poikkesimme erääseen taloon, jossa Pauliinalla oli sukulaisia. Ei hän siellä minua kehdannut tyyrätä, vaan olipa päinvastoin minulle niin makea, että ihmettelin minäkin, saatikka sitten talonväki, joka heti alkoi luulla, että me olimme olleet markkinoilla kihloja ostamassa. Kun siinä kahvia illan hämärässä juotiin, niin livahdin pihalle. Minä olin päättänyt, että nyt sitä mennään vaikka minne, kun vain päästään pakoon. Pihalla juoksin kiireimmän kautta talliin ja sieltä parvelle kapusin.
— Aijai, kyllä meillä miehillä sentään on kova elämä, sanoi Matti, kun näin saamme naisen edessä paeta. Maailmanloppua tämä tällainen ihan varmasti tietää, sillä onko koskaan kuultu ennen, että mies ei olisi se, joka sanoo, kuinka naisen on oltava ja millä varpaalla seisottava.