— Maailmanloppua minäkin ajattelin, sanoi Janne, kun siellä parvella vilussa värisin, ja olisin toivonut, että se olisi tapahtunut tulen kautta. Ajatelkaahan, hyvä miehet, leikkiä vanhoilla päivillään kuurupiiloista! Pian alkoi kuulua metakkaa kartanolta. Pauliinan ääni siellä ylinnä kuului, muut siinä olivat soittamassa peräsoittoa hänen sanoilleen. Pauliina komensi miehen katsomaan, olinko minä mennyt maantielle. Pian mies palasi ja sanoi, ettei siellä ketään näkynyt. Silloin alkoi etsiminen talon nurkista. Kaivosta he ensin etsivät. Luulivat kai, että minä olin ollut hengenheikko ja olin sinne upottanut itseni keskellä kylmää ilmaa. Ja sitten alkoi haku oikein miehissä. Ei kuurupiiloisilla viimeistä piiloon jäänyttä siten etsitä kuin minua etsittiin. Henkeäni minä pidätin ja, jotta minua ei saataisi kiinni, kaivoin itseni aivan syvälle heiniin. Kun olin sinne päässyt, niin kuulin, miten Pauliina tuli parvelle. Jo minä ajattelin, että nyt se tulee ja vie minut, vie ihan elävältä vihkivuoteeseen. Mutta sattuipa muija siinä pimeässä rämpiessään sille kohdalle, josta heiniä hevosille annetaan, ja putosi jumalattomalla rymäkällä talliin. Olisin nauranut, jos olisin uskaltanut.
— Ja sitten vielä sanotaan, että mies se on, joka naisen kihlaa, sanoi Matti.
— Kuinka sitten kävi? Kuoliko emäntä siihen lankeemukseen? kysyi
Topias.
— Ei se sellainen kuole, vastasi Janne. Nousi ylös ja kiroili. Minä kuulin kaikki hänen sanansa. Ja sen minä sanon, että ilkeiltä kaikuvat naisen suussa miehen voimasanat, kovin ilkeiltä. Ja sitten hän paasasi oikein kuin pappi sinä pyhänä, jolloin seurakunnan pahimmat rentut ovat ilmoittaneet menevänsä ehtoolliselle. Kun minun olemuksestani ei oltu jätetty enää mitään kohtaan, joka ei tullut puhumisen esineeksi, eikä kunniastani palaakaan ollut enää elämäni verhona, niin sanoi hän jäävänsä pihamaalle vaikka koko viikoksi odottamaan, kunnes minä nälkäisenä tulen esille.
— On sillä vaimolla sisua, on totisesti, sanoi Vihtori.
— Ja se riivattu piti, mitä oli luvannutkin, sanoi Janne. Reessään hän istui pihamaalla koko yön moninkertaisiin vällyihin kiedottuna. Kovin murheelliselta tuntui minun mielessäni, kun ajattelin, että ruokaakaan en saisi pitkään aikaan. Ja ryypyt alkoivat niin vimmatusti minua hiukaista. Uneen minä viimein vaivuin ja silloin näin koko ajan suolakaloja ja vettä edessäni, mutta ei annettu niitä minulle, ei annettu. Kaunis tyttö vain seisoi ja piteli silakkaa hännästä silmieni edessä. Ajatelkaahan, miehet, mitä se tahtoo sanoa, kun sisukset ovat ihan kipeinä ja sellaista katselee! Tulihan siitä aamu. Seinän raoista minä näin, miten tuo nainen yhä reessä vahtasi ja aina vähän väliä kävi jaloittelemassa. Siihen rekeen hän antoi kantaa itselleen kaikenlaista hyvää kahvin ja syötävän muodossa. Tuli siitä ilta lopulta, ja ämmän tuli uni. Kun minä kuulin ensimäisen kuorsauksen, niin minun sieluni oikein suli. En minä luule kilvoituksen kestettyäni ja päästyäni taivaan niitylle kukkasten ja ruusujen päälle kävelemään iloitsevani niin suuressa määrässä enkelien harppujen helinästä kuin tuosta pienestä porinasta, joka kuului reestä. Mutta en minä vielä tohtinut mennä pois, en tohtinut, sillä kuorsaaminen oli vielä alullaan, sillä ei ollut sitä varmaa nuottia. Tulihan sekin kerran. Kun hän alkoi pihistä yhä tiuhempaan ja lopulta ikäänkuin tukehtui, niin tiesin minä, että nyt sitä ollaan kohta oikein kaukana unen mailla. Sitten hän päästi kovan korahduksen, paukahti niinkuin käypä sahtitynnyri, jonka prunttu on huonosti pantu kiinni. Siitä hän sitten alkoi hiljaisen ravaamisen. Milloin hänen äänensä pyrki saavuttamaan unen korkeat kukkulat, milloin laahasi pitkin syviä rotkoja. Tätä minä piilopaikastani kuuntelin. Kun hämärä tuli, niin kiipesin alas ja astelin hiljaa pihamaalta pois. En minä tohtinut mennä kotia päin, sillä silloin olisi tuo vaimo minut saanut kiinni, vaan astelin kaupunkia kohden. Ja tähän taloon minä jäin teitä odottamaan päästäkseni omalla hevosellani kotia. Mutta mitä te siinä reessä istutte ja minua kylmässä puhutatte? Eikö teillä ole yhtään ymmärrystä siitä, että minä olen vanha mies, ja että minun ei sovi tällä tavoin lakitta ja turkitta seisoskella ulkona? Miehet nousivat reestä, hevonen vietiin talteen ja miehet astuivat kestikievariin. Siellä he kamarissa sitten puristelivat jälleennäkemisen suuressa ilossa toistensa käsiä.
— Mutta missä te olette näin kauan viipyneet? kysyi Janne. Niin minä olen täällä odotellut teitä kuin nousevaa aurinkoa.
— Kaupungissa me olimme ja sinua odottelimme, vastasi Matti. Kun aika sitten tuli pitkäksi, niin lähdimme matkalle.
— Me ajattelimme, että ei mies silloin hukassa ole, kun on naisen matkassa, sanoi Topias.
— Terveitä näytätte olevan kaikki tyyni, sanoi Janne, ei siis ole tullut mitään vahinkoa.