— Sinähän minun holhoojani olet. Minä olen heikko ihminen, ei syy ole minussa, joka lankeen, vaan sinussa, joka minua huonosti talutit.
Janne hyppäsi Matin eteen seisomaan.
— Puhutko sinä mies sitä, mitä ajattelet, vai mitä tämä on?
— Totta tämä on, ihan totta, sanoi Matti. Sinä lupasit minua hoivata. Jos minä olen eksynyt, niin on syy sinun, ei minun. Sinä saat vastata Miinalle. Minua hän lyö, mutta sinua hän haukkuu.
— Ja sinä luulet, että minä siihen suostun?
— Ei sitä kysytä, suostuuko vai ei, kun laki ja korkea oikeus niin käskee, sanoi Matti. Ja Miina on nyt se oikeus, joka sinua vaatii tilille.
— Älä jankkaa yhtä päätä tuota Miinaasi! huusi Janne. Jollet yksinäsi pääse vaimostasi selville, niin ole sitten pääsemättä. Kiemurtele siinä kuin mato ongenkoukussa.
Janne käveli kädet selän takana permannolla. Hän tunsi taas sanan voiman käyttämisen hetken tulleen. Hän kakisteli hetkisen kurkkuaan, loi mulkoilevan katseen kestikievarin kattoon, jonne sadevesi oli valkoiseen kattopaperiin muodostanut kaikenlaisia ruskeita kuvioita.
— Tuommoinen kuin tuo kattokin on ihmisen elämä, sanoi hän.
Miehet loivat katseensa ylös, ja Matti pani aivan huomaamattaan kätensä ristiin.