— Niin, sellainen on ihmisen elämä, jatkoi Janne. Jos meidän täällä-olomme katto on huono, päreet mädäntyneet, niin vesi pääsee pilaamaan kaiken. Ensin se tippuu ja sitten se lorisee. Kyllähän sammaleet, joita me olemme ylisille lämmön suojaksi panneet, itseensä imevät osan eivätkä päästä vahingollista vettä sen pitemmälle; niin käy, jos me pieniä hairahduksia teemme, ne hukkuvat, eikä niistä jälkeäkään näy. Mutta toisin on, jos olemuksemme katossa on liian suuret reijät, silloin ei mikään vettä estä, vaan alas se tuppaa, ja pian nähdään katossa tuollaisia ruskeita länttejä. Niin on ihmisen mainekin. Siihen tulee kaikenlaisia pilkkuja, joita on vaikea saada pois. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Minä kysyn, mitä tulee meidän silloin tehdä?
Janne loi kysyvän katseen kuulijoihinsa. Kun ei kukaan vastannut mitään, niin hän jatkoi:
— Meidän tulee panna toimeen suuri korjaus. Uusia päreitä on hankittava ja ne lujasti naulattava kattoon voimallisen päätöksen nauloilla. Silloin ei sade enää pääse valumaan alas. Mutta vielä ei ole sillä poistettu katossa olevia rumia kuvia. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Maalata tulee meidän kaikki uudestaan, maalata oikein paksulla maalilla. Ja, kun sen olemme tehneet, niin kaikki on taas hyvässä kunnossa. Näin opettaa tämäkin katto meille, miten meidän on tehtävä.
Janne käveli mietteissään permannolla ja nautti siitä suuresta vaitiolosta, jonka hänen sanansa olivat saaneet aikaan.
Matti istui kauan liikkumattomana. Vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
— Se Ylänenkin jäi sinne Tampereelle. Kyllä se mies on aika retku, mutta ammatissaan se on taitava. Se maalasi meidän katon kerran, ja se oli…
Kiukkuisena kääntyi Janne Mattiin päin ja huusi kimeällä äänellä:
— Mitä tekemistä Yläsellä on tämän asian kanssa? Sinun talosi katon hän voi maalata valkoiseksi, mutta sinun sielusi suurta likapilkkua ei hän millään maalilla osaa peittää. Toisia voimia siihen tarvitaan. Sinä onneton ihminen, onko sinulla enää ollenkaan järki kunnossa, vai onko se viinassa liotettu?
Matti katsoi hyvin nöyränä maahan eikä sanonut sanaakaan. Janne käveli hetkisen permannolla, pysähtyi sitten Matin eteen ja sanoi:
— Että me kaikki olemme sellaiseen pulaan joutuneet, että emme uskalla omaan kyläämme pää pystyssä tulla, se on kokonaan sinun syysi. Tässä me taas näemme sen suuren totuuden, että yksi paha voi pahentaa enemmän kuin yksi hyvä voi korjata. Ja kuinka hyvä, kuinka auttavainen minä olenkaan ollut teitä kaikkia kohtaan! Jollei oma kiitos haisisi kovin pahalta, niin minä sanoisin monta totuuden sanaa siitä, mitä minä olen.