Matti nousi ja katsoi hyvin laupiaasti Janneen.
— Huonohan minä olen, sanoi hän, mutta älä hyvä mies nyt jätä meitä pulaan, vaan tule auttamaan. Mitä me tässä enää kekastelemme ja riitelemme, mennään kotiin ja otetaan vastaan kaikki, mitä meille korkeimman tahdosta on säädetty. Minuun on tullut nyt niin kovin laupias mielenlaatu. Kyllä minä nyt olen valmis vaikka mihin. Sinä puhuit niin kovasti koreasti tuosta pärekaton panemisesta. Jos sinulla on päreitä, niin korjaa minunkin elämäni rakennus. Kyllä minä sitten sen moninkertaisesti muistan.
Janne loi katseensa taas kattoon, huokasi syvään ja tarttui Matin käteen:
— Minnekähän te joutuisittekaan, ellei minua olisi olemassa? Älkäämme väistäkö sitä, mikä tuleman pitää. Niin sitä maailman historia opettaa, että vasta taistelukentällä suuret sankarit ovat löytäneet ne keinot, joilla kaikki on voittoon johdatettu. Taistelu odottaa meitä, menkäämme uljaasti siihen.
Sen enempää puhumatta menivät miehet pihalle, nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan kotikyläänsä kohden.
NELJÄSTOISTA LUKU
Päivä jo hämärti, kun miehet saapuivat kotikylänsä nurkkiin. Klinkkustiinan Vihtori oli jo aikaisemmin hypännyt reestä pois ja lähtenyt astelemaan omille asuntomailleen.
Janne aikoi kyyditä Matin kotiaan, mutta tämä rukoili oikein kauniisti, että Janne ei nyt veisi häntä kotiin, vaan päästäisi nukkumaan Jannen luo vielä siksi yötä.
— Aamulla ihminen aina on uljaampi ja mieli on rohkeampi, sanoi hän.
Eihän Jannella ollut sydäntä kieltää Matilta tätä viimeistä palvelusta, ja niin he kaikin kolmisin, Matti, Janne ja Topias, ajoivat Jannen kotia kohden.