Kun Hilma kuuli tuttujen kulkusten kilinän, riensi hän heti pihalle vastaan.
— Herra jestas kuitenkin! huusi hän. Siinähän se kauppias nyt viimeinkin on. Minä olen täällä jo itkenyt kauppiasta kuolleeksi.
— Ei pidä itkeä tarpeettomia asioita, sanoi Janne. Eihän Tampereen markkinat ole mikään murhapaikka.
— Ja siinähän on Syrjälänkin isäntä ja ihka elävänä! huudahti Hilma. Ja kuinka emäntä on odottanut isäntää, on ollut täälläkin kysymässä. Ensin hän itki ihan niinkuin kaikki reijät olisi olleet auki, mutta sitten, kun Peltolan emäntä palasi sieltä markkinoilta, on tullut toinen ääni kelloon. Hän kävi toistamiseen täällä kysymässä kauppiasta ja uhkasi vääntää kauppiaan niskat viiteen mutkaan. Mutta silloin minä sanoin, että on minullakin osuutta kauppiaaseen ja että minä panen siihen tenän, enkä anna vääntää hänen niskojaan nurin. Niin minä sanoin.
Matti huokasi syvään. Pää kallellaan hän asteli tupaan.
— Mitä ne kaikki ihmiset minusta nyt min tahtovat? sanoi Janne kiukuissaan. Eikö tässä saa enää olla markkinoillakaan silloin kun haluttaa?
— Ja sitten kävi Peltolan emäntä täällä, jatkoi Hilma.
— Mitäs hän haki? kysyi Janne.
— Kauppiasta tietysti, vastasi Hilma. Ensin hän kiroili, kun kuuli, että kauppias ei ollutkaan vielä palannut. Sitä riivaa ihan vissisti jokin, niin kiukkuinen hän oli. Ja kun hän oli aikansa kiroillut, niin hän itki. Hän pelkäsi, että kauppias oli lopettanut päivänsä. Kyllä minä vakuutin, että ei meidän kauppias sellaista joudu tekemään, sillä on niin paljon hommattavaa vielä maailmassa.
— Se oli oikein vastattu, sanoi Janne. Hyvä on, että sinä, Hilma, puolustat minun kunniaani.