— Ja sitten hän meni. Kun minä näin hänen toisen kerran tulevan, niin panin oven eteen kangen ja puhelin avaimen reijästä hänen kanssaan. Minä en sellaista ihmistä päästä sisään, joka puhuu niin pahaa kauppiaasta.
— Kai hän silloin meni kotiaan?
— Mitä vielä! Syrjälään hän on mennyt, ja siellä ne molemmat naiset nyt odottavat.
— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! sanoi Janne.
Hän käski Hilmaa menemään kyökkiin ja valmistamaan heille ruokaa.
Kun Janne tuli tupaan, oli siellä Matti jo itseään pesän edessä lämmittelemässä.
— Kuulehan, Matti, sanoi Janne. Siellä sinun talossasi on nyt koolla oikea armeija. Siellä on Pauliinakin.
— Kuinkas me sitten sinne enää tohdimmekaan mennä? Minä karkaan jonnekin, menen vaikka Tammelaan, siellä on Torron suuren suon takana rauhallinen paikka.
— Ottakaamme itsellemme röyhkeyden kilpi ja sanan miekka, niin kyllä voitamme, sanoi Janne.
— Mistähän minä sen röyhkeyden ottaisin, kun minun luontoni on niin kovasti lempeä. Ja onhan sanakin minun suussani niin kovasti lujassa, että vasta viinalla irroitettuna pääsee esille. Kyllä nyt taisi tulla meille kummallekin sellainen elämä eteen, että helvetissä ei ole sen kirjavampaa.