— Niin sitä Eevastiina sanoo ja sellaiseksi minut monet huomaavat, sen minä tiedän. Mutta mitä hyötyä siitä on minulle? Nyt minä tässä odottelen pelolla ja vavistuksella sitä hetkeä, jona uskallan mennä kotia.
— Kyllä siellä todellakin taidetaan lämpöisellä mielellä isäntää odotella, sanoi Eevastiina ja hymähti.
Matti katseli terävästi Eevastiinaan hetkisen.
— Kun minä muistelen, millainen Eevastiinakin oli nuorena, sanoi Matti, niin kummastelen minä, millä keinoin teidänkin miehenne ylivallan sai.
— Eihän siihen mitään keinoa tarvittu, vastasi Eevastiina. Hän otti vallan ja sillä hyvä.
— Otti ja otti, hyvähän niin on sanoa. Mutta mistä saa sen uskalluksen?
— Omasta luonnosta se kai esille tulee, en minä muuta tiedä, vastasi
Eevastiina.
— Ei Eevastiina yhtään hullummin puhu, sanoi Janne. Kyllä tuossa puheessa on paljon perää. Rohkeutta ja uskallusta maailmassa tarvitaan.
Eevastiina katsoi hymyillen molempiin miehiin, pyyhkäisi kädellään polveaan ja sanoi:
— Eiköhän jokainen nainen mielellään tottele miestä, jos mies vaan osaa oikealla tavalla käskeä. Niin minä olen tuumaillut, kun olen elämää silmällä pitänyt. Ellei minun mieheni olisi minua osannut pitää kurissa, niin mitä minä hänestä olisin välittänytkään. Ja tietäähän sitä, että kyllä komentavassakin miehessä aina hellä paikka on sielun peräkamarissa. Ja kun sinne sitten kerran pääsee, niin sitä iloisempi on. Kun minä katsellen sitä meidän nuorta paria, niin huomaan, että sama juttu siinäkin on. Aakusti pitää kyllä toisinaan sellaista komentoa, että pois tieltä, mutta niin se on taas herkkä sille Emmalleen, kun on saanut aikansa rymytä. Mutta eihän Emma Aakustia rakastaisi, ellei saisi toisinaan pelätäkin.