— Ovathan vain menneet, kun pelkäsivät sinua. Vähään aikaan ei Matti oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mutta sitten se selvisi hänelle, ja hänen kurkustaan nousi hörinä, joka muistutti vanhan tamman hirnuntaa, siitä se sitten muuttui röhinäksi ja viimein puhkesi nauruksi.
— Janne, minun nuoruuteni ystävä, sanoi hän ja tarttui Jannen olkapäihin kiinni, sano minulle, onko se totta? Pelkääkö tuo akkaväki minua oikein todella?
— Mitäs ne muuten karkuun juoksisivat ja panisivat ovea kiinni.
— Voi kuitenkin, etten minä tätä ennen ole tietänyt, kuinka helposti saa akkaväen tottelemaan! sanoi Matti. Tässä minä nyt olen vuosikausia kitunut ja ruikutellut, kun kaikki on mennyt niin surkeasti. Eikä olisi tarvittu mitään muuta kuin kova sana, ja kaikki olisi ollut ihan toisinpäin. Kyllä ihminen näyttää viisastuvan niin kauan kuin elää.
— Tällä kertaa olemme voiton saaneet, sanoi Janne, sillä tavalla, jota sotahistoriassa sanotaan kierrokseksi. Pidä nyt huolta siitä, ettei tämä voitto sinulta mene hukkaan.
— Menköön vaikka tuhkaan, kun minulla se tieto on, että kerran ainakin Miina minua on pelännyt. Minun on mieleni nyt niin hyvä, että jos Miina olisi tässä, niin syliin minä sen ottaisin ja likistäisin oikein rajusti, ihan kuin siihen aikaan, kun minä vielä ulotuin ottamaan käsivarsillani ristiin hänen selkänsä poikitse.
Janne huusi säikähtyneenä:
— Oletko sinä ihan hassu? Jos sinä nyt hänelle olet hellä ja hyvä, niin alkaa tässä heti entinen elämä. Ja silloin saat sanoa ainiaaksi hyvästi markkinoille.
Matin naurava naama venyi totiseksi.
— Se on totta, sanoi hän. Ei tässä muu auta kuin hallita, koska kerran on joutunut kansojen hallitsijaksi. On minun kuitenkin sydämestäni Miinaa sääli.