* * * * *
Kun Janne oli päässyt metsäpolulle ja asteli Aakustin mökkiä kohden, niin hän tiellä puheli itsekseen:
— Nyt sitä maailma taas saa nähdä, mitä sanan voima saa aikaan. Sana ja sen voima, se on sentään se keskusta, se napa, jonka ympärillä me kiepumme. Mitä olisikaan maailma, ellei meillä sanaa olisi? Minä kysyn itseltäni vielä kerran, mitä olisi maailma? Ja minä vastaan: erämaa se olisi, jossa me kulkisimme ympäri ja mölisisimme toisillemme. Siinä me sitten tappaisimme toisiamme ihan kuin ajan kuluksi, ilman että kuoleva tietäisikään, mistä syystä hän on henkensä menettänyt. Toista se on, kun sanalla ensin kaikki tuodaan ilmi. Kuinka ankarasti minä olenkaan toivonut sitä hetkeä, jolloin saisin olla oikeassa taistelussa ja sanan kautta saisin hankkia itselleni voiton. Minä olen usein ajatellut sitä suurta Rooman valtakunnan miestä, jonka nimeä minä en tällä haavaa muista, mutta joka oli kuuluisa tavattomasta puhumisestaan. Niin, häntä minä olen ajatellut ja olen mielessäni istunut Rooman senaatissa ja ajanut asioita, en mitään tavallisia tappelu- ja käräjäasioita, vaan suuria valtakunnan asioita, joista miljoonien kohtalo riippuu aivan kuin hämähäkki riippuu ruumiinsa perästä tulevasta hienosta langasta. Silloin minä olen puhellut itsekseni, ja kun väittelyn kuumuudessa sitten vihdoin olen huomannut voiton tulevan minun puolelleni, niin olen minä tuntenut, miten rintani on onnesta ja suloisesta väristyksestä pullistunut. Silloin minä olen ollut rikas. Niin, rikas minä olen ollut. Sellaista se sana ja sanan käyttäminen tekee. Enhän minä ole oikealla paikallani, kun kaiken elämäni ja sen suuren lahjan, joka minulle on annettu, olen kätkenyt tänne syrjäiseen Hämeeseen. Mutta mitä siitä, täällä minä olen kuitenkin se, joka kaiken määrää! Ja minä muistan taas erästä roomalaista herraa, jonka nimeä minä nyt en muista, joka sanoisi minun sijassani: Mieluimmin ensimäinen vaikka Kuhmalahdella kuin toinen Tampereella!
Jannen astunta tuli reippaammaksi, kun hän ajatteli sitä suurta voimaa, joka hänelle oli annettu puheen ihmeellisen lahjan kautta.
Hiljainen oli keskipäivän paahteessa metsä, siellä täällä puiden varjoisessa siimeksessä kimalteli lehti, johon auringon säde osui.
Jannen mieli pehmeni, hän seisahtui, katseli ympärilleen ja sanoi:
— Hulluja ne ovat, jotka täältä lähtevät pois ja asettuvat kaupunkiin. Ei heillä siellä ole edessään sitä, mikä minun silmieni edessä nytkin koreilee. Niin, korea on luonto, korea kuin morsian, joka ylkäänsä odottaa ja silmä kirkasna katselee häneen ja onnen kyynel heruu poskelle, josta sitä ei häveten pyyhkäistä pois. Tässä pitäisi oikein seisahtua ja kukkanen kädessä ja pää paljaana veisata suvivirttä. Tai miksi en päästäisi runosuontani auki ja tekisi itse viisua metsästä ja sen suloisuudesta? Mutta eihän minulla nyt ole aikaa sellaiseen, sillä rakkaus ajaa minua eteenpäin.
Näin mietiskellen ja tuumaillen Janne saapui torpalle. Hän riensi heti sisään. Kun hän näki Aakustin kovassa touhussa höyläpenkin luona, niin hän ajatteli:
— Kova sisu sillä miehellä on, kun sellaisten hirmutekojensa jälkeen tekee työtä eikä istu mieli monenkarvaisena loukossa ihmettelemässä omaa huonouttaan. Mutta toista tästä tulee, ihan toista, sen minä vannon, kun minä hänelle näytän, millainen jumalan mieliharmi hän on.
Janne astui lähemmäksi.