— Päivää! tiuskaisi hän.
— Jumal' antakoon! vastasi Aakusti.
— Minä tulen tänne tämän nuoren miehen luo Emman asiassa, sanoi
Janne painokkaasti ja seisoi sääret hajallaan ja kädet kupeellaan
Aakustin edessä.
Aakusti sävähti tulipunaiseksi.
— Herranen aika kuitenkin, ajatteli hän. Onkohan Emmalle tapahtunut jotain pahaa, kun noin vartavasten tullaan minun luokseni. Ettei vain ole hypännyt veteen, sillä kun on niin hellä mieli ja pehmeä sydän.
Hän tunsi itsensä perin avuttomaksi luodessaan katseen Janneen.
Mutta Janne huomasi miehen aran muodon ja silloin hän paukautti hänelle vasten naamaa:
— Tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt? Sinä olet sen tytön kanssa menetellyt aivan niin kuin sinulla ei olisi hajuakaan kunniasta ja muusta hyvästä tässä maailmassa, vaan olisit ihan kirkkaasti omien halujesi ja kiukkuisen sisusi orja. Tiedätkö, missä tilassa Emma nyt on? Oletko sitä edes ajatellutkaan? Hän on ihan kuin päällepoljettu ahven! Niin tämä tapaus on häneen koskenut!
Aakustin mieleen nousi lämmin laine. Emma eli, vähät silloin kaikesta muusta! Vähät siitäkin, vaikka hän olisi ihan kuin poljettu ahven, kyllä hän, Aakusti, taas tekee kaikki hyväksi. Hän kääntyi entistään suuremmalla innolla työhön.
Janne oli odottanut aivan toista, oli luullut miehen lyykistyvän kokoon, jolloin hän sitten sanan suloisella voiteella saa parantaa kaiken, vakuuttaa, että kyllä tyttölapsi aina parantuu sydämensurusta, kun poika lähelle tulee. Mutta nyt tuo mies olikin tarttunut työhönsä aivan kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä koko asian kanssa.