— Minä huomaan ja kauhukseni sen havaitsen, että sinulla ei ole harmaata aavistustakaan siitä, mitä rakkaus on ja mihin se velvoittaa, sanoi Janne, joka huomasi sanan pyhän viljelemisen hetken tulleen.
— Onhan tuota aavistettu ja onhan tuota tiedetty, vastasi Aakusti.
Jannen sielu oikein pihahti.
— Aavistettu! sanot sinä. Kyllä minä tiedän, millaista teidän nuorten miesten rakkaus on nykymaailman aikaan. Kiliseviä kulkusia te olette, ette yhtään mitään muuta! Mutta minä sanon sinulle, mitä rakkaus on. Kun minä tänään ajoin maantiellä ja seisautin valakkani juomaan, niin kuulin miten sammakot rapakossa kurnuttivat. Siinä oli rakkautta! Siellä ne rapakossa laulelivat toisilleen niin hellästi, että minun mieleni aivan suli ja minä ajattelin, kuinka rikas luontokappalekin on. Laulaa sillä tavoin kullalleen. Eivät ne loiki pitkin maailmaa, vaan yhdessä rapakossa ne pysyvät ja siellä on heillä kaunis kotinsa ja piskuinen perheensä, ja rakas on sammakollekin oma paksupäänsä. Semmoista voi sanoa rakkaudeksi. Mutta sinä, mitä sinä tunnet ja ajattelet? Houkuttelet ensin tytön puoleesi ja sitten jätät. Onko se miehen tekoa, se sellainen?
Aakustilla oli aina suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, ja vaikka hän tätä miestä kerran olikin kiukuissaan korvalle lyönyt, niin ei hän nyt tahtonut sanoa mitään. Ei tohtinut eikä tahtonutkaan. Mitä siitä, jos toinen hänet haukkuikin aivan pehmoiseksi, kun hän, Aakusti, kuitenkin Emmaansa niin paljon rakasti. Eivät ne sammakot siinä asiassa hänelle vertoja vetäneet, sen hän tiesi.
Janne yltyi omista sanoistaan ja jatkoi:
— Jos sinä olisit ajatellut oikealla tavalla, niin olisit lukenut ulkoa korkean veisun ja Emmaasi katsellessasi muistellut, mitä sana sanoo morsiamen kauneudesta, etkä sinä silloin olisi pappilassa kääntänyt hänelle selkääsi. Nyt minä olen tullut sinulta kysymään, aijotko sinä tämän asian korjata vai aijotko jättää sen tällä tavoin rempalleen roikkumaan? Minä kysyn sinulta vanhempana miehenä, aijotko sinä vai etkö aijo?
Aakustin teki mieli vakuuttaa, että kyllä hän oli valmis vaikka joka päivä lukemaan korkeata veisua, jollei muu asioita saattaisi taas hyviksi, ja sinä aikana ajattelemaan Emmaa. Mutta kun se asia oli itsestään selvä, niin mitä hän sitä meni sanomaan tuolle vanhalle miehelle? Olihan hänen rakkautensa hänen ja Emman asia. Minkätähden koko maailma sillä tavoin siihen sekaantui ja tahtoi tietää kaikki. Oliko hän koskaan kysynyt, millä kannalla muiden rakkaus oli? Sitä ei hän ollut tehnyt. Ei hän muutenkaan ollut koskaan ottanut selkoa muitten asioista, mitä sitten rakkaudesta. Kun Janne ei saanut mitään vastausta, niin hän käsitti Aakustin vaitiolon suureksi uppiniskaisuudeksi ja päästi äänensä oikein valloilleen, antoi sille veisaavan nuotin ja alkoi pauhata:
— Minä sanon sinulle, nuori mies, että sinä kerran vielä joudut siihen paikkaan, jossa ei lunta eikä jäätä ole, vaan iankaikkinen korvennus ja tuliset hiilet. Siellä sinä tulet huomaamaan, mitä tälläkin haavaa olet tehnyt ja aikaan saanut. Muista, että rakkaus on kaunis ja kukoistava kuin perunamaa. Sitäkin on hoidettava ja aina silmällä pidettävä, jotta mukulat hyvin kasvaisivat. Sinä olet sen huonosti lannoittanut ja kylvänyt mätää siementä, ja nyt siinä kasvaa rikkaruohoja, nokkosia ja saviheiniä. Kytke pois, sanon minä, kytke pois kaikki rikkaruoho sinun rakkautesi perunamaasta! Tiedätkö sinä, mitä Emma oikeastaan on? Tiedätkö, sinä vaivainen syntinen? Onko sinulla niin paljon miehen aivoitusta, että tiedät, mitä sellainen tyttö on?
Aakusti tiesi sen varsin hyvin. Kuinka sanomattoman rakas olikaan Emma hänelle tänä hetkenä. Ei hän niin rakas ollut ollut sinäkään hetkenä, kun hän riihen takana tytön syliinsä sulki. Jos Emma olisi ollut tässä, niin olisi hän ottanut tytön käsivarsilleen ja pitänyt häntä siinä silmiensä edessä ilonaan ja sydämensä virkistyksenä. Hän huokasi syvään ja alkoi liittää viilipunkan sivuja toisiinsa.