— Ei meidän Aakusti sellaista syyttä suotta tee, vakuutti
Eevastiina. Kyllä siinä on ollut jokin seikka ja perustus.
— Ei mitään perustusta, sanon minä, huusi Janne, ei mitään muuta perustusta kuin hänen oma paha sisunsa ja pirullinen itsepäisyytensä.
Eevastiina pudisti päätään ja istahti alakuloisena penkille.
Aakusti huomasi sen ja hänen tuli kovin surku äitiään, jota tällä tavoin aivan tarpeettomasti kiusattiin.
— Olisipa tuo roippamaha poissa, niin kyllä minä äidille selittäisin, ajatteli hän.
— Onhan Emma niin hyvä tyttö, sanoi Eevastiina.
— Eivät taivaalliset neitsyet eivätkä pappilan neidot voi olla sen parempia, vakuutti Janne.
Eevastiina nousi ja astui tuvan permannon poikki Aakustin luo. Hän veti matalan rahin esiin, istahti sille ja alkoi puhella hiljaa ja lempeällä äänellä.
— Minä en tiedä, mitä on tapahtunut, sanoi hän. Mutta olkoon tapahtunut mitä tahansa, niin mene ja sovita kaikki.
Aakusti tunsi, miten paksu pala nousi kurkkuun ja itku tuppasi silmien kulmaan. Mutta hän painoi päänsä syvemmälle työhönsä ja oli vaiti.