Eevastiina jatkoi:
— Sinä et tiedä, mitä nainen miehelle on. Kuinka sinä sen tietäisit, sillä olethan vasta äsken pojasta mieheksi varttunut. Minä kerron sinulle isästäsi, jota et muistakaan, sillä olithan pieni poika, kun minä sain viedä hänet hautuumaalle. Emme me kaksi paljoa puhelleet siitä, mitä me toisistamme ajattelimme, mutta emmehän me sitä tarvinneetkaan. Tietäähän sellaisen ihminen sanoittakin. Hän oli niin omatahtoinen ja luja mies, että ei olisi luullut kenelläkään olevan valtaa hänen ylitseen. Niin minäkin ensi alussa luulin, mutta pian huomasin, kuinka paljon minä sain hänessä aikaan. Jos minä oikein lujasti uskoin, että hän saisi aikaan jotain, niin hän teki sen. Monasti minä leikillä sanoin: kai sinä tuon alan saat kuokituksi iltaan. Leikillä minä sen sanoin, jotta hän pysyisi työssä hyvällä tuulella. Mutta sellainen hän oli, että kun minä jotain oikein varmasti uskoin, niin hän sai aivan kuin kymmenen miehen voiman, ja hän meni ja teki, mitä tahdoin. Hän oli vahva ja omatahtoinen mies, mutta hän tarvitsi toisen uskoa, jotta hänen voimansa kestäisi. Toisinaan minun uskoni hiukan horjui. Se oli alussa, jolloin en vielä häntä hyvästi tuntenut. Mutta silloin minä kauhistuin, kun näin, miten hän väsähti. Silloin hän saattoi katsoa niin kummallisesti minua silmiin ja aivan kuin rukoilla: etkö sinä enää uskokaan? Kerran, kun menin päivätöitä tekemään taloon ja hän jäi kyntämään, sanoi hän: eiköhän tämä ole silloin valmis, kun tulet kotia. Minä sanoin: sehän on mahdotonta! Minä menin, mutta talossa sitten tulin levottomaksi, juoksin äkkiä kesken työn pois ja saavuin kotia. Mies seisoi aidan nojassa ja hevonen söi ruohoa pellonpielestä. Minä en sanonut mitään, menin vain hänen luokseen ja pitelin hänen kädestään kiinni. Hän puristi sitä lujasti. Hän oli ymmärtänyt, minkätähden minä olin tullut. Kepeällä mielellä palasin taloon työhön. Illalla tulin kotia, ja koko pelto oli kynnetty. Sinä iltana minä olin onnellinen, ja onnellinen oli hänkin. Ja sinä iltana minä toivoin itselleni poikaa, joka olisi isänsä kaltainen. Ja sitten minä sain sinut.
Aakustin kädet vapisivat liittäessään vannetta yhteen.
— Samanlainen kuin hän olet sinäkin, minä tiedän sen, jatkoi Eevastiina. Emma olisi ollut sinulle tuollainen nainen kuin minä olen ollut isällesi Hän otti sinut, vaikka hän olisi kauniilla muodollaan saanut monta talonomistajaakin. Hän tiesi, että te kaksi olette yhteen määrätyt. Hän sanoi sen sinulle. Ja nyt sinä menet ja heität sellaisen tytön pois!
Aakusti ei enää jaksanut. Hänessä heräsi pelko, että Emma voitaisiin viedä häneltä pois. Hän sieppasi viilipytyn kainaloonsa ja riensi ulos ovesta.
Niin odottamaton oli hänen lähtönsä, että sekä Eevastiina että Janne olivat hetkisen aivan sanattomia.
— Nyt se meni! sanoi Janne viimein. Ja meni sanomatta sanaakaan! Te puhuitte niin kauniisti kuin enkelit puhuvat viimeisellä tuomiolla kilvoituksen kestäneille, sen minä, joka olen paljon lukenut, uskallan vakuuttaa. Ei paljon puutu, etten sano teidän puhuvan paremmin kuin mitä minä puhun. Jos teillä olisi minun tietoni, niin mitähän…
— Mutta minne hän meni? sanoi Eevastiina levottomana.
— Tietysti Emman luo. Minne muualle hän olisi mennyt.
Janne nauroi, mutta äkkiä hänen naurunsa taukosi.