Kun Janne sen näki, niin hän huusi:
— Kas niin, nyt on kaikki hyvin taas. Mutta uskokaa minua, jollen minä olisi tähän asiaan sekaantunut, niin murhat ja muut kamalat teot tässä olisivat olleet vielä ennen iltaa, sen minä takaan.
Eiväthän Aakusti ja Emma voineet käsittää sinä hetkenä, mistä ne sellaiset olisivat tulleet, mutta kun vanginkuljettajakin oli saapuvilla, niin kai Janne totta puhui.
Kun joukko asteli taloa kohden, niin sielussaan Janne kyllä oli varmasti vakuutettu siitä, että hän jollain tavoin tässä asiassa oli astunut jalkansa suohon. Mutta kun kunnia oli pelastettava, niin puhui hän siihen asti, että Aakustikin alkoi heikosti sitä uskoa, että hänellä oli ollut niin julmia aikeita mielessään.
— Mutta nyt meillä ei ole aikaa kadotettavissa, sanoi Janne. Nyt koko joukko rattaille ja suoraan pappilaan! Huomenna on pyhä ja siksi on kuulutus saatava valmiiksi.
Kaikin kolmisin he sitten kiipesivät vanginkuljettajan rattaille ja ajoivat pappilaa kohden. Mutta matkalla Janne puheli avioliiton kauneudesta ja otti Aakustilta ja Emmalta sen pyhän lupauksen, että hän saisi olla heidän lastensa kummina, kun hän kerran oli asiat niin hyvin järjestänyt, että he olivat saaneet toisensa. Eihän Emma siihen osannut mitään vastata, hävettihän se sellainen puhe häntä. Mutta Aakusti antoi luvan tulla kokonaisen tusinan kummiksi.
NELJÄS LUKU
Emma, Janne ja Aakusti astuivat kirkkoherran kansliaan.
— No, mitäs tämä joukko nyt täältä hakee? kysyi kirkkoherra.
— Ei täällä nyt mitään haeta, täällä ollaan varmoja asioista, vastasi Janne. Täällä tullaan ottamaan kuulutuksia.