Hän sattui tulemaan juuri parahiksi, kun kirkkoherra koetti suurta ruumistaan vyöryttää kääseistä alas. Janne riensi auttamaan ja tarjosi kohteliaasti kätensä. Mutta kirkkoherra katsoi kiukkuisesti häneen ja tervehtimättäkään meni sakastia kohden.
— Näittekös, miehet? sanoi Janne kirkkoherran mentyä. Ei tohtinut edes päivää sanoa. Kyllä se mies tietää, että hänen herransa on tässä pitäjässä. Ja se olen minä!
Samassa tulla karautti portin luo Peltolan emäntä komeilla nappularattaillaan. Hän oli leski, rikas kuin vietävä, naimisiin pyytävä ja senvuoksi kaikille miehille hyvin ystävällinen. Janne oli nuoruudessaan ollut hänen häissään sulhaspoikana ja oli sittemmin, vielä isännän eläessä, käynyt usein emäntää katsomassa. Emäntä oli mielistellyt jo kauan Jannea, joka hänen mielestään oli viisaampi kuin kukaan muu mies, mutta hänen leskeksi tultuaan oli Janne alkanut pelätä, että tuo nainen jollain tempulla sieppaa hänet miehekseen. Peltolan Pauliina-emäntä, Paukkumuija, niinkuin häntä nimitettiin, oli näet tunnettu siitä, että hän piti jokaista miestä kovassa kurissa, ja kerrottiinpa sellaistakin, että hänen miehensä olisi kuollut siitä, että oli saanut liian tuntuvan selkäsaunan vaimoltaan. Eihän Janne sellaisen kurituksen alaiseksi olisi tahtonut joutua. Mutta kun kuka muu tahansa olisi muijan ottanut hänen rahojensa tähden, tiesi Janne arvonsa nousevan siitä, että hän oli valloittamaton.
Janne riensi auttamaan emäntää rattailta.
— Tule alas, Paukku, sanoi hän.
— En tiedä, pääsenkö, vastasi emäntä ja koetti nuorekkaasti nauraa.
Jalat tuntuvat kovasti puutuneen matkalla.
— Hyppää, kyllä minä otan vastaan.
Emäntä hyppäsi rattailta alas. Lienevätkö jalat olleet laisinkaan puutuneet, sitä on vaikea sanoa, mutta lujasti hän vaan riippui Jannessa ja koetteli pysytellä pystyssä.
— Pidä kiinni, ettet romahda maahan, sanoi Janne. Kyllä minä olen sellainen ankkuri, että jokainen roomu tässä kiinni pysyy.
Silloinpa Paukku äkkiä huomasi osaavansa taas kävellä ja erkani Jannen sylistä. Samassa Pauliinan tamma hirnui, ja kun emäntä sen kuuli, loi hän veikeän katseen Janneen ja sanoi: