— Uita kauppiaan valakka yksintein! Kirkossa menivät Jannen viittauksesta Emma ja hänen äitinsä ensiksi penkkiin istumaan, Emman isä oli erkaantunut ovella joukosta, eikä Janne nähnyt häntä, vaikka kuinkakin kurkisteli ympärilleen. Sitten käski Janne Eevastiinaa astumaan penkkiin. Aakusti meni miesten puolelle. Mutta Janne, joka oli paljon matkustellut ja muualla nähnyt, miten miehet ja naiset sekaisin istuvat kirkossa, meni Eevastiinan viereen. Peltolan emäntä asettui Jannen vierustoveriksi.
Täynnä pyhää hartautta painoi Eevastiina päänsä virsikirjaansa vastaan ja rukoili. Rukouksen sanat unohtuivat kesken, ja suloinen, mieltä hivelevä onnen tunne tuli hänen ylitseen. Voittamattomana ajatuksena tuli hänen mieleensä muisto päivästä, jolloin hän samalla tapaa oli painanut päänsä alas sinä kauniina sunnuntaina, jona hän oli kuullut kuulutettavan itseään miehensä kanssa yhteen. Kun hän päänsä nosti, niin hän huomasi Emman luovan katseensa arkana käytävän toiselle puolelle, jossa Aakusti istui. Ja Eevastiina muisti niin elävästi, kuinka hän oli aivan samoin tehnyt. Tämä muisto oli elämän aikana jäänyt piiloon ja peittoon surujen alle, ja jokapäiväiset puuhat olivat levittäneet paksun harmaan kerroksen kaiken sen yli, mikä ennen muinoin oli hänelle ollut niin suloista. Mutta nyt palasivat kaikki muistot suurena tulvana hänen ylitseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta ne lankesivat suloisena sateena sieluun kirkastaen siellä kaiken. Ja kun seurakunta alkoi virren, niin kirkkaana ja heleänä kaikui Eevastiinan laulu. Ei hän moneen aikaan ollut kirkossa enää kovaa laulanut, ei ollut uskaltanut peläten äänensä kaikuvan soinnuttomalta, jolla ei herraa sopinut ylistää. Mutta nyt hän sen korotti. Virsikirja painui alas, sillä hän osasi ulkoa virren sanat, ja katse suunnattuna alttarin viereen hohtavan valkoiseen seinään, jonne ikkunasta tulevat päivänsäteet loivat ikkunapuitteiden kuvan, hän lauloi, lauloi sydämensä koko kyllyydestä.
Mutta Peltolan emäntä, joka oli nähnyt Jannen mielestään liian suurella huomaavaisuudella kohtelevan Eevastiinaa, tunsi kovaa tuskaa. Kateus istui aivan viheriäisenä hänen sielussaan. Mutta vielä ei tuo mies ollut kadotettu, vielä saattoi hän käyttää keinojaan. Senvuoksi Pauliina kyynärpäällään tölkkäsi Jannea ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinun valakkasi on jo alkanut tulla vanhaksi. Meidän tammat ovat tänä kevännä varsoneet, ja komeita onkin tullut. Käy nyt meillä, niin saat valita itsellesi niistä uuden hevosen. Ja kun minä sen kasvatan ja totutan valjaisiin, niin kyllä sillä vaikka keisari ajaa.
Janne oli hyvin iloinen tästä tarjouksesta. Mutta eihän hän keskellä jumalanpalvelusta voinut ruveta täten varsoista keskustelemaan. Hän tyrkkäsi senvuoksi Pauliinaa ja kuiskasi vihaisesti:
— Veisaa siinä, äläkä tammoistasi puhu!
Jumalanpalvelus jatkui.
Kun saarna loppui ja suntio kiipesi saarnastuoliin viemään kuulutuksia, niin Janne nousi paikaltaan, sillä Pauliina oli jo kauan aikaa nipistellyt häntä ja kuiskutellut suunsa pielestä kaikenlaisia kartanoaan koskevia uutisia. Janne tahtoi aivan rauhassa kuulla, kuinka hänen holhokkinsa kuulutettiin pyhään avioliittoon. Ennen menoaan hän kuitenkin nyökkäsi Emmalle ja käytävän toiselle puolelle Aakustille.
Janne oli päässyt hiukan yli ristikäytävän, kun kuuli kirkkoherran julistavan pyhään avioliittoon menevien nimet.
Jannen suu oli kauniissa hymyssä. Mutta pian se haihtui, sillä mitä kummaa kirkkoherra kuulutti! Emman ja hänet yhteen!