Janne oli juuri hirmustuneena ryntäämäisillään saarnastuoliin korjaamaan tätä erehdystä. Mutta samassa, kun hän sen aikoi tehdä, lämähti äkkiä miesten puolella penkin ovi, ja Janne näki Aakustin uhkaavana tulevan häntä kohden. Silloin pyörähti Janne kuin viiri ympäri ja alkoi rientää kirkon ovea kohden. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana ja että Aakustin kanssa ei voinut edes sanan voimalla tulla toimeen, sillä hän oli rynnännyt eteenpäin pää kumarassa kuin härällä ja kädet nyrkissä.
— Pääsisi edes pois tässä ensi hädässä, ajatteli Janne. Kyllä minä sitten taas panen kaikki entiselle tolalle, käännän niinkuin kelkan, joka tuppaa menemään ojaan, taas tielle.
Hän juoksi rattaittensa luo. Mutta hevonen olikin poissa.
— Kuka sen nyt on siepannut? ajatteli Janne hädissään.
Samassa sattui hän katsomaan Kirkonjärvelle päin ja näki Peltolan renkipojan taluttavan Pauliinan ja hänen hevostaan uimaan.
— Vaikka sitten selkähevosella saisi ajaa, kun vain pakoon pääsee, ajatteli Janne ja läksi painamaan pojan jälestä.
Hän vilkaisi taakseen. Vielä ei Aakustia näkynyt missään.
— Kun eksyisi, kun eksyisi! ajatteli Janne. Vähän ajan päästä hän taas mulkaisi niskansa taakse. Siellä jo Aakusti tulla ravasi täyttä laukkaa hänen jälestään!
— Vahvista, armias taivas, minun kinttujani tai heitä tielle kivi, johon hän kompastuu, mutta älä jätä minua vainoojieni käsiin! rukoili Janne ja koetti taas ponnistaa yhä kiivaampaan juoksuun.
Mutta pianhan välimatka Aakustin ja Jannen välillä lyheni. Janne kuuli jo takaansa Aakustin juoksun töminän! Mutta olihan pelastuskin jo aivan lähellä, Peltolan Jussi oli ihan tuossa nenän edessä hevosineen.