— Poika, poika! läähätti Janne. Anna tänne minun valakkani!
Hän pääsi hevosensa viereen, hyppäsi ja pääsi roikkumaan suulleen sen selkään. Mutta samassa jo oli Aakustin tukeva koura tarttunut hänen housujensa leveimpään paikkaan ja veti hänet maahan.
— Kelmi, kanalja! huusi Aakusti. Anna pois minun Emmani!
— Annanhan minä, annanhan minä, vakuutti Janne ja seisoi vapisten kiukkuisen miehen edessä.
Samassa hän muisti, että olihan hänelle annettu sanan miekka aseeksi. Joskin ruumiilliset voimat olivat heikot, niin sillä hän kuitenkin voi torjua vaaran.
— Tässä on tapahtunut pikkuinen erehdys, huusi Janne hengästyneenä.
— Mikä erehdys se on? Sinun omia pahoja juoniasi se on kaikki tyyni.
— Kuuntele, hyvä mies, minua ja hillitse kiukkuasi!
— Minä en tahdo hillitä mitään, huusi Aakusti. Selkään minä tahdon antaa sinulle, ja oikein isän kädestä, kun nyt kerran olen sillä tuulella. Vai naimisiin sinä, senkin vanha koni, tahdot mennä, vai naimisiin? Mutta sitä ennen annan minä sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Aakusti sieppasi ällistyneen Jussin kädestä piiskan, häristi sitä
Jannen nenän edessä ja sanoi: