Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan järven rantaa kohden.
— Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.
Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja sanoi:
— Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.
— En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.
Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:
— Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka…
Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan vimmoihinsa. Hän kiljaisi:
— Menetkö siitä, menetkö!
— Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!