Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä häiritä.
Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä sulkea hänet syliinsä. — Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.
Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi, niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella äänellä:
— Anna tänne ne sormukset!
Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt vedessä aivan lionneeseen paperiin.
Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti hiukan housujaan ja astui Emman eteen:
— Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan kuulutus, sen minä sanon.
Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa tähän kaikkeen.
Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:
— Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen liitetty aivan tarpeettomasti.