— Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.
Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli. Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla hevosen selkään.
Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen lähellä. Jälestä tuli muu joukko.
Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa jokseenkin alas painunutta arvoaan.
— Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus, kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä, kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme? Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.
Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:
— Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.
Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat taas saappaitten päälle.
Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen, kääntyi seuraajiinsa ja puhui:
— Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta, kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden asiat kirkkoherra oli sekoittanut.