Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan katseli, kuinka Janne joi.
— Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin, kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on, kun minä Jannelle annan, ihan toista.
— Paita kuin paita! sanoi Janne.
— Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.
Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.
— Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!
— Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja seläntaipeesta.
— Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.
— Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.
— Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.