Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:
— Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen? Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon ämmän sen jaottaa, pois se!
Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai maahanpaniaisissa.
Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja vaipui vanhurskaan uneen.
* * * * *
Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.
Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu tuoli ja sille lasillinen vettä.
— Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen menettämiseksi.
Hän nousi istualleen ja kuunteli.
— Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.