Turhaan Miina koetti pidättää Jannea talossa ruualla. Janne ei millään ehdolla jäänyt. Hän sanoi äkkiä muistaneensa erään hyvin tärkeän asian, joka pakotti hänet kiireimmän kautta menemään kirkolle.
Ajaessaan valakallaan maantietä pitkin mietiskeli Janne:
— Totta kai tuo opettaja huomaa, että minua hän saa kaikesta kiittää. Mikähän lintu sekin mies oikeastaan on? Kovasti hyvät hakupaperit sillä oli, mutta niihin ei aina voi luottaa. Jota paremmat paperit, sitä pahempi sisu. Ei tähän kylään tule toista niin hyvää opettajaa kuin se vainaja oli. Hänellä oli niin perin hyvä luonto. Ei hän pannut missään vastaan, ei kerrassaan missään. Minä pelkään aina tätä uudenajan nuorisoa. No, mutta mitä minä siitä huolehdin. Eiköhän sitä miestä saa pidetyksi kurissa? Onhan tässä saatu pahemmatkin talttumaan. Jos hän luulee, että hän sen kautta, että on sattunut hiukan koulua käymään, on jotain merkillistä, niin kyllä minä pian sellaisen harhauskon otan hänestä pois. Elämän kokemus ja se suuri viisaus, joka minulle jo luonnostaan on annettu, se sittenkin määrää, mitä ihminen on.
Janne ei suorastaan mennyt kansakoululle, sillä eihän se olisi ollut hänen arvonsa mukaista, jos hän noin vain uteliaana olisi pistänyt nenänsä sinne. Mutta olihan aivan koulun lähellä talo, jonka isäntä oli Jannelle sukua. Ja kun hän näin äkkiarvaamatta oli taas palannut kylään, niin sopihan mennä sinnekin kertomaan, mitä ihmeellistä hän oli saanut nähdä ja kokea kylpylaitoksessa.
Kun kaikesta siitä oli puhuttu, kysäisi Janne aivan kuin ohimennen:
— No, millainen se uusi opettaja on?
Talon emäntä vastasi:
— Eihän tuosta tiedä, millainen on. Kävihän se täällä, mutta oli niin lyhyen ajan, että en ennättänyt edes kahvia keittää.
— Ja mitä tuo puhui?
— Eihän se puhunut mitään.