— Mikä se sellainen ihminen on, joka ei tahdo ihmisten kanssa puhua? sanoi Janne aivan kummastuneena. Onko hän ehkä ylpeä ja morska ihminen? Jos niin on, niin kyllä minä olen se mies, joka otan häneltä luonnon pois.
Janne läksi toiseen taloon, joka oli aivan kansakoulun nurkissa, sillä hän toivoi sieltä saavansa lähempiä tietoja opettajasta.
— Ei se mitään vaarallista ole, jos ihminen onkin hiukan ylpeä ja koppava, pääasia on siinä, että hän tietää erotuksen, kenen edessä hän sitä puolta piirustuksestaan näyttää! tuumi hän.
Toisessa talossa sai Janne kuulla, että opettaja siellä oli ruvennut puheisiin ja oli kertonut jostain kehitysopista, kuinka ihmisrotu muka on alkanut jostain alkusolusta. Se saattoi Jannen aivan vimmoihinsa.
— Onko mokomaa kuultu! Vai sellaista oppia tuo ihminen julkeaa tulla saarnaamaan tänne! Mutta paha on katkaistava jo heti alussansa, ei muuten siitä hyvää tule. Kaikeksi onneksi olen minä täällä. Kun minä puhelen tuon nuoren miehen kanssa, joka ikänsä villiydessä on eksynyt järjen ja hyvien ajatusten tieltä pois, niin ihme ja kumma on, ellei hän saa oikeata käsitystä taas maailmasta ja sen rakennuksesta. Tulee kai hän silloin huomaamaan, että toiset miehet sitä ovat olleet tekemässä ja toisessa järjestyksessä kuin mikä hänellä on. Mutta laskekaamme tämä kuitenkin hänen nuoren luontonsa tiliin. Ihminen on aina alussa, silloin kun hän alkaa saada osaa tiedon suuresta määrästä, sangen tuittupäinen ja kiivas tiedoissaan ja uskoo, että kaikki on juuri niin kuin hän näkee, eikä hiuskarvaakaan toisin. Mutta mistä syystä meitä vanhoja olisi maailmaan tehty, ellei juuri neuvomaan ja opastamaan nuoria elämän kompastuskivillä lasketulla tiellä. Kyllä hänkin vielä kerran huomaa, minkä suuren palveluksen minä hänelle olen tehnyt, ja siunaa varmasti kerran vielä sitä hetkeä, jona hän tuli tähän kylään valituksi ja siten minun kauttani ohjatuksi oikealle tielle.
Janne meni kansakoululle. Portilla hän kurkisteli ympärilleen, näkyisikö missään tuota nuorta, eksyksissä kulkevaa miestä. Pienessä lehtimajassa näytti joku istuvan ja lueskelevan. Siellä se mies nyt oli. Mutta mitä hän lukikaan, ei suinkaan mitään hartauskirjaa, siitä oli Janne aivan varma, sillä liian koreakantinen oli kirja hengen ruuaksi, eikä se näyttänyt kansanvalistusseuran kalenteriltakaan.
— Tietääkö täällä kukaan, mitä kello on tällä haavaa? sanoi Janne saadakseen puheen alkuun.
— Tämä on kansakoulu, ei täällä tiedetä mitään, kuului vihainen vastaus.
— Kylläpä sinä kohta vastaat toisella tavalla, ajatteli Janne.
Kunhan ensin saat tietää, kuka sinun kanssasi puhelee.
Hän kysäisi uudelleen: