— Mutta eikös Aakusti ole sinua kertaakaan oikein syliin ottanut? kysyi kirkkoherra.
— Voi, voi, mitä se herra kirkkoherra nyt kaikkia niin tahtoo tietää.
— Totta kai hän sen on tehnyt.
— On kyllä, mutta vasta sitten myöhemmin. Se tuli sillä tapaa, että Aakusti puheli kerran kovasti kauan talon Hilman kanssa. Eihän minulla ollut mitään syytä epäillä, että Aakusti menisi Hilman kanssa yhteen, kun sillä on kierot silmät ja länkkäpolvet, mutta oli sitä niin ikävä katsella, että minä tulin ihan surulliseksi. Silloin Aakusti sen lopulta huomasi ja veti minut kovaa kyytiä käsivarresta riihen taakse. Ja siellä minä rupesin itkemään, ja hän puhui. En minä muista, mitä hän puhui, sillä minä itkin kovasti. Mutta kun en minä sanonut mitään, vaikka hän pyysi niin kovasti, että minä edes jotain sanoisin, niin otti hän minut syliinsä. Eihän sitä siinä sitten enää joutunut itkemään.
— Ja sinun oli hyvä olla siinä, vai mitä?
— Totta kai siinä hyvä oli olla, vaikka Aakusti puristikin niin kovaa, että henki ei tahtonut kulkea.
— Ja suutelikos poika yhtä kovasti? Aakusti löi nyrkkinsä toista kämmentään vastaan ja kiljaisi:
— Puhu sitten yksinäsi, jos tuolla tavoin aijot höpistä!
— Herra jestas, Aakusti, kuinka sinä noin sanot, huusi Emma aivan onnettomana ja koetti tavoittaa kiinni Aakustiin. Enhän minä ole sinusta sanonut yhtä ainoata pahaa sanaa.
— Mutta minä en anna minun juttujani kertoa kaikille ihmisille pilkaksi, sanoi Aakusti ja pudisti Emman irti itsestään.