— Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.
— Olet varmasti, vastasi ukkeli. — Olet sinäkin ollut tuollainen pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää muistakaan.
Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.
Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.
— Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. — Eihän tässä tiedä, milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!
He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään lähteä syvemmälle puistoon.
Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja aikoi poimia siitä marjoja.
— Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. — Ei saa marjoihin koskea!
— Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.
Nyt Kiljuset suuttuivat.