— Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. — Me emme tahdo enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille ikävyyksiä.
Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.
Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.
— Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.
Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:
— Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!
Se oli Eskon ääni.
Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.
Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.
— Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.