Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua, sillä se roikkui hirveän pitkällä.
— Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.
Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.
Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä ihminen, suuttui ja huusi:
— Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!
Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.
Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.
Äkkiä hän alkoi nauraa.
— Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.
— Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.